Kuukausi elämästäni

Pitkä tauko taas päivityksessä. Sen aikana olen...

- kasvattanut mahaani
- nauttinut yhden kokonaisen oksentamattoman viikon
- ikävöinyt miestä kotiin työreissusta
- todennut taas miten sujuvasti arki rullaa kun meitä on kaksi sitä pyörittämässä
- käynyt kurssin äitiysjoogaa
- valmistautunut ajatuksen tasolla sekä harjoituksien muodossa lähestyvään synnytykseen
- kokenut pojasta suunnatonta ylpeyttä kerhotätien kehuessa häntä
- päässyt todistamaan taas lukuisia hetkiä jolloin poika oivaltaa uusia asioita, oppii uusia sanoja
- kuullut huonoja uutisia joihin liittyy sana "syöpä", tällä kertaa aina vaan lähempää
- potenut suunnatonta talokuumetta ja haaveillut
- selvinnyt taas niin monesta arkipäivästä tämän oloni, raskauteni ja pojan kanssa
- kokenut epätoivoa, väsymystä ja kyyneleiden valumista poskia pitkin
- ollut onnellinen ja tyytyväinen elämääni

Hajanaisia ajatuksia

Odotuksen ihanuutta. Sen kamaluuttakin. Raskaana olon raskautta.

Talounelmia. Lupa haaveilla. Liian kalliita unelmia. Niin lähellä, mutta vielä kuitenkin matkan päässä.

Äitinä olemisen opettelua. Sitä se on vieläkin. Uskon että aina. Valmista ei tule koskaan.

Hienoja ihmisiä. Eri tilanteissa. Muista ihmisistä saa voimaa. Hankkiudun aktiivisemmin ihmisten ilmoille pojan kanssa.

Pojan viisaita sanoja. Kauniita ajtuksia. Olen onnellinen ja ylpeä äiti.

Miehen peruuntunut työreissu. Teki minusta onnellisen. Tänään arvostan kaksin verroin sitä hetkeä kun mies iltapäivällä saapuu töistä kotiin.

Huono äiti

Ei. Ei minun pitänyt olla tällainen äiti. Minusta piti tulla rakastava, hellivä, sylissä pitävä, lämmin, iloinen äiti.

Sitten lapselle tuli uhma. Ja äitillä raskaus vai mitkä lie hormonit kiristää pinnan. Ja se pinna ei ennestäänkään ole ollut mitenkään kehuttavan pitkä.

Ajattelin ennen, etten halua olla äiti joka huutaa lapselleen. Puhumalla ne asiat hoidetaan. Noh. Huudan lapselleni päivittäin. Ja kadun sitä joka kerta.

Ajattelin ennen, etten varmasti ole äiti joka laittaa lapsensa arestiin. Kai lapsen rajoittamiseen on parempiakin keinoja? Noh. Meidän reilun puolentoista vuoden ikäinen on oppinut tuntemaan käsitteen aresti siinä määrin, että tänään hän äidin uhkaillessa arestilla meni itse omaan huoneeseen, laittoi oven perässään kiinni. Ja äidin sydäntä kipristää.

Ajattelin ennen, etten varmasti kuulu niihin äiteihin jotka raahaavat temppuilevaa lasta ruman näköisesti kädestä. Eikö lapsen voisi ensin puhumalla rauhoittaa ja sitten sovussa kävellä ulkoa sisälle? Noh tämäkin on tätä nykyä tuttu näky meillä. Ja joskus lapsi saattaa todeta tämän jälkeen että "pipi" ja näyttää kättään. Voisinko enää enempi vihata itseäni äitinä?

Seesteetön sunnuntai

Kissa toipuu. Ainakin haluan uskoa siihen.

Maha kasvaa. Miten muuten edes muistaisin tämän kaiken kiireen keskellä olevani raskaana? Toista se oli poikaa odottaessa. Hiljaisia hetkiä sohvalla maaten. Mahalle jutellen.

Raskaita uutisia. Niitä kantautuu joka puolelta korviin. Yksi läheisimmistä ystävistä perheineen on ajatuksissa. Ystävän isällä todettiin aivokasvain. Pikainen leikkaus. Koepala. Pahanlaatuinen. Aggressiivinen. Niin hetkessä maailma voi keikahtaa päälaelleen. Rukoilen heille voimia taisteluun.

Niin pieniä arkipäivän huolia itsellä. Ja raskaista uutisista huolimatta sitä jaksaa niitä huolia kantaa, paisutella. Voihan kotityöt. Milloin perheessä lakataan riitelemästä niistä? Ymmärrystä ei aina tunnu riittävän puolin eikä toisin. Kotiäiti ei ymmärrä miten raskasta työssäkäynti jatkuvine ylitöineen ja sen jälkeen lapsen kanssa yhdessä ollen voi olla. Perheen tienaaja ei ymmärrä miten raskasta kotiäitiys arjen askareineen, uhmaikäisine lapsineen ja raskaana ollen voi olla. Ja sitten naps vain. Yksi kaunis sunnuntaipäivä kotiäidillä taas pimahtaa. Raivoamisen hetkellä sitä miettii, miten ihmeessä minä jaksan enää päivääkään tuon kanssa saman katon alla. Raivon ohi mentyä sitä miettii, miten minä selviäisin päivääkään ilman parasta ystävääni.

Taistelija-kissa

Täällä taistellaan.

Perjantaina sain iltapäivästä kissaamme leikkaavalta lääkäriltä soiton. Mitään ei ole tehtävissä. Lähdin eläinklinikalle silmät kyyneleiden samentamana saattelemaan rakasta ystävää viimeiselle matkalle. Soitin äidilleni, pyysin lupaa saada haudata kissani lapsuuskotini pihalle.

Lääkärissä itkin. Pohdittiin onko tämä nyt tässä. Yllättäen lääkäri ehdotti että voisi vielä yrittää jatkaa leikkausta. Tehdä jotain mistä hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta.

Nyt täällä taistellaan. Yritetään pitää kissa kiinni elämässä. Pakkoruokintaa ja lääkintää. Huomenna mennään kuulemaan tuomio. Kissojen suojelusenkelit lentäkää tänne meidän luokse ja tehkää yön aikana ihmeitä!

Kesä kuvissa, syksy sydämessä

Sateisissa aamuissa, hämärissä illoissa on sitä jotakin. Nämä kuvat viestivät kesästä joka kuitenkin lipuu jo pois käsistä. Olen oppinut nauttimaan syksystä. Ja tänä kesänä opin hetkittäin jopa inhoamaan kesää. Päiviä kestävää kuumuutta. Jatkuvaa auringonpaistetta. Hakeuduin varjoon. Iloitsin jokaisesta sadepäivästä. Aivan päinvastoin kuin lapsuuskesinä.

Oman kodin suojassa on täydellistä katsella ulos ikkunasta kaatosadetta. Hämärtyvää iltaa. Katulamppujen syttymistä. Valojen heijastumista märästä asfaltista.

Ystävä tänään sanoi. Oikeesti nauti siitä että sulla on perhe. Voi taivas miten minä todella siitä nautinkaan. Minulla on juuri sellainen perhe josta olen aina haaveillut. Hyvään perheeseen kuuluu uhmaa, itkua, raivareita. Ei se muuten olisi hyvä, turvallinen perhe. Hyvässä perheessä palikat pysyvät paikoillaan vaikka sitä myrskytuulet riepottelisivatkin.

18+6

Sinä pikkuinen siellä mahassa. Olet kasvanut hurjasti. Näen sen joka päivä kun katson itseäni peilistä. Eilen tunnustelimme isäsi kanssa ensimmäisiä potkujasi. En osaa kertoa kuinka kiitollisia niistä olimme. Tulee aika jolloin saamme nähdä sinut. Pitää sylissä ja kertoa mitä meille merkitset. Sitä ennen saat vielä kasvaa. Kuunnella ääniämme kohdun suojassa. Ja potkia, potkia vimmatusti kertoen että siellä on kaikki kunnossa. Me täällä odotamme sinua.